Joskus mä naureskelin ihmisille jotka eroo. Tai siis en mä naureskellu itse niille ihmisille, mutta nauratti asia, että miten niin moni suomalainen eroo. Eikö sitä pysty pitää suhdetta kasassa vai mikä siinä on. Noh, itsellenihän kävi niin tuossa vuoden 2015 lopussa, että erohan siinä tuli. Tarkennettuna mut jätettiin. "Hauskaa" tilanteessa oli, että paikalle oli kutsuttu mun ja silloisen puolisoni vanhemmat. Eikö tätä hommaa vois hoitaa ihan kaksin hei?

Silloinen puolisoni kertoi, että ei halua jatkaa kanssani suhteessa enää. Emmä nyt mikään paras poikaystävä varmaan ollut, että en mä kai häntä voi syyttää. Sen sijaan voin syyttää, no en häntä, mutta hänen vanhempiaan. En tiedä, mitä kiihotusta ihmiset saa siitä, että polkee toisen ihmisen ihan maanrakoon ja jonnekin oikein syvälle multiin. Minut silti poljettiin ja muutama lakipykäläkin siinä taidettiin sivuuttaa. En toki halua näitä ihmisiä mustamaalata. Kai mä jo anteeksi olen antanut. Perkele!

Itsehän tuijotin tyhjänä ympäristööni. Vanhempani selkeästi ärsyyntyivät tuolloin tiettyjen ihmisten toimista, mutta onneksi ei tullut sen suurempaa riitaa. Muistan varmaan koko loppu elämäni kuinka ajattelin, että tämä on vain unta. Tää on kai jonkinmoinen klisee, että ajattelee asian olevan unta, mutta tarpeeksi pahassa tilanteessa sitä oikeasti toivoo sellaista, ja paljon. Muistan myös kuinka isäni kopautti minua silloisen hienon Bostonin pelipaidan rintaan, että "there there". Kai tässä kulminoituu se, että perhe tulee aina olemaan se ykkönen. Toki varmaan nyt näitä lukeva puolisoni miettii, että mitäs vittua, mutta hänen lohdutukseksi voi sanoa, että hänkin kuuluu perheeseen. Tietyt ihmiset vaan kuuluu yhteen ja toiset ei.

Seurustelin 11 vuotta elämästäni väärän ihmisen kanssa. Harmi, mutta luulen, että kaikella silti on tarkoituksensa :)